| Oravatonni | Mynärastit | Satarastit | Harjoituspaketit | Harjoituspäiväkirja | IRMA     |      MS Parma |

MS-52

Mynämäen suunnistajat -52 ry

JOHANNA PIETILÄ: Seuran kasvatin puhe MS-52:n 60v-juhlassa

Arvoisat juhlavieraat, rakas 60-vuotias kasvattiseurani.

Johanna Pietilä ankkuroimassa MS Parmaa Venlojen viestissä v. 2008 rintamuksessaan Lapualla saatua viidettä sijaa vastaava numero.

Usein kuulee sanottavan, että suunnistus ei ole pelkkää urheilua: Se on elämäntapa. Itselleni suunnistus on ollut vielä enemmän; se on koko elämä. Suunnistus on kokonaisuudessaan määrittänyt elämääni, luonut runkoa päiviini. Tärkeimmät ystäväni ovat löytyneet suunnistuksen kautta, lapsuuden perheeni oli vahvasti mukana suunnistuksessa. Nykyinen perheenikin on rakentunut suunnistuksen kautta, sillä olen löytänyt mieheni rakkaan harrastukseni parista.

Niin kotimaata ja muitakin maita olen kiertänyt lukuisia kertoja suuntaan jos toiseen suunnistusreissuissa ja saanut sitä kautta rikastuttavaa kokemusta eri maiden paikoista, ihmisistä ja kulttuureista. Olen myös rakentanut päiväni, viikkoni ja vuoteni suunnistukselle harjoittelun merkeissä tiettyjä tavoitteita kohti.

Jos ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että olen saanut suunnistuksen Mynämäen Suunnistajilta, niin aika paljon voidaan sanoa seuran muokanneen myös elämääni. Eikä pelkästään minun, vaan aika laajan joukon mynämäkeläisiä ja lähikuntien entisiä ja nykyisiä nuoria.

Mistä kaikki sitten minun osaltani sai alkunsa?

Kaikki lähti siitä, kun menin Mynämäen Suunnistajien Oravapolkukouluun 7-vuotiaana silloisen ja nykyisen hyvän ystäväni pyytämänä. Oravapolkukoulusta minulle jäi erityisesti mieleen ihmiset. Mukavat vetäjät, jotka olivat kehittäneet monipuolista toimintaa, jonka pariin oli helppo jäädä. Voisin kertoa Oravapolku- ja juniorivuosilta lukuisia mahtavia, mieleenpainuneita hetkiä kisareissuilta, leireiltä ja harjoituksista. Se aika oli hienoa, kehittävää sekä muistorikasta ja siihen oli vaikuttamassa monta osatekijää.

Yksi iso asia oli meidän nuorten ryhmä, joka pikku hiljaa muotoutui Oravapolku- ja junnuvuosieni aikana. Tämä ryhmä koostui 70-luvun puolessa välissä syntyineistä aina 80-luvun alkupuolella syntyneisiin tyttöihin ja poikiin. Kuten tiedämme, ryhmällä on aina iso rooli viihtymisessä ja me kyllä viihdyimme keskenämme kisareissuilla, harjoituksissa ja vapaa-ajallakin. Kun kaveriporukka oli treeniporukka, ei treeneistä tullut mieleenkään jäädä pois millään kelillä. Treeneihin mentiin kun kaikki kaveritkin olivat siellä.

On kuitenkin varsin luonnollista, että suuresta junnuporukasta vain muutama haluaa teini-iän jälkeen panostaa niin paljon urheiluun, että tavoittelee aikuisten sarjassa kansainväliselle tai kansalliselle huipulle. Tämä näkyi myös meidän porukassa. Kun olin 18-vuotias, olivat muut ryhmämme tytöt heivanneet totisen harjoittelun eikä valmista naisten porukkaakaan seurassamme ollut. Oli pakko miettiä, mitä haluan saavuttaa suunnistuksessa ja missä minua siinä tilanteessa voidaan tukea parhaiten matkalla lähemmäs huippua. Tuli eteen välttämätön päätös vaihtaa naapurin huippusuunnistusseuraan, Turun Suunnistajiin.

Seuroissa oli tuolloin aika tavalla eroa. Työelämässä vastaavaan kulttuurieroon törmää varmaan työntekijä joka vaihtaa tutusta ja turvallisesta perheyrityksestä kansainväliseen pörssiyhtiöön. Päätös oli kuitenkin siinä vaiheessa ja siinä tilanteessa oikea: Oma kehitys urheilijana jatkui tuottaen sitten lopulta niitä tuloksiakin.

Vertaus perheyritykseen on mielestäni tuon ajan Myssille varsin osuva, niitä perheitä vaan oli useita: Ryhmämme ylivoimaisesti tärkeimmät taustajoukot olivat vanhempamme. He jaksoivat isolla joukolla talkoilla puolestamme seuralle rahaa, kuljettivat meitä harjoituksiin mihin milloinkin ja lähtivät huoltajiksi erinäisiin kisareissuihin ja leireille isolla porukalla.

Muistan, kuinka joskus tyttöjen kanssa harmittelimme, että ainako niiden vanhempien on joka paikkaan tungettava. Ei osattu ymmärtää, että ilman tätä emme olisi varmaan mekään lähteneet. Ilmeisesti he viihtyivät keskenäänkin hyvin, jonka vasta jälkeenpäin ymmärsi varsin tärkeäksi asiaksi. Sama asia eli nuorten suunnistajien vanhempien läsnäolo ja aktiivisuus on ollut havaittavissa jälkeenkinpäin Mynämäen Suunnistajien nuorten ryhmien toiminnassa. Vanhemmilla on käsittämättömän suuri merkitys nuorten urheilulle, kiitos heille siitä!

Ryhmä ja taustajoukot eivät kuitenkaan pyöri itsestään vaan aina tarvitaan joku puuhamies- tai nainen, joka uhraa aikaansa ja energiaansa tunteja laskematta. Muistan yhden suuren ja menestyneen suunnistusseuran puuhamiehen sanoneen, että jokaisessa toimivassa seurassa tarvitaan aina yksi hullu, jotta ihmiset saadaan innostumaan, jaksamaan ja menestymään sekä toiminta pyörimään.

Meidän puuhamiehen kohdalla en käyttäisi samaa nimitystä, mutta meillä tuon kaiken kuitenkin teki Jamo. Hän oli äärimmäisen tärkeä henkilö ryhmällemme. Eihän meillä ilman Jamoa olisi ollut lukemattomia leirejä ja harjoituksia. Ja vaikka niistä moni tutuissa maastoissa olikin, niin silti jokainen oli omalla tavallaan kehittävä harjoituksiin luotujen teemojen takia. Jamo jaksoi myös aidosti olla kiinnostunut meidän jokaisen nuorten ryhmäläisen harjoitus- ja kisasuorituksista, oli meillä sitten ollut hyvä tai huono päivä. Hän käytti uskomattoman paljon aikaa puhelimessa ja kasvoikkain analysoidessaan tekemisiämme. Se oli meille nuorille tärkeä asia, että meillä oli joku, jonka kanssa sai käydä suoritusta ja muitakin suunnistukseen liittyviä asioita läpi. Analysoinnin lisäksi Jamo pystyi näkemään meidän kaikkien nuorien toiminnassa hyvää ja osasi iloita jokaisen pienestäkin, tasonmukaisesta onnistumisesta.

Suuri kiitos siis kuuluu luonnollisesti Jamolle. Vaikka kaikki olemme huomanneet, että elät varsin vahvasti suunnistukselle ja moni pitää varmaan itsestään selvyytenä panostasi monessa suunnistukseen liittyvässä asiassa, niin ison työn teit meidän eteen ja ison työn olet tehnyt myöhemminkin nuorten kanssa tässä seurassa.

Sen ajan kun minä muistan, niin Mynämäen Suunnistajat on ollut positiivisessa mielessä hyvin perhekeskeinen urheiluseura, joka on saanut kasvatettua paljon hyviä junioreita. Rekrytointialueen koko ei kuitenkaan mahdollistanut kestävän huippusuunnistustoiminnan syntyä. Runsas kymmenen vuotta sitten seura otti rohkean ja ennakkoluulottoman askeleen liittymällä Liedon Parman kanssa MS Parmaksi. Liitoksella mahdollistettiin huippusuunnistus kasvattajaseurassani ja vuonna 2006 palasin suunnistajana kotiin.

Kotiin paluun tuntua lisäsivät ne lukuisat ihmiset, jotka edelleen elivät mynämäkeläisen suunnistuksen parissa. Lapuan Venlojen viestin 5. sija ei ole sijoituksena viestisaavutusteni kärkipäässä. Se on kuitenkin minulle henkilökohtaisesti merkittävin viestijuoksuni saadessani ankkurina taistella kasvattajaseurani väreissä suomalaisen suunnistuksen kärjessä. Ennen kaikkea koin voimakkaasti sen, että kyseinen viesti ei ollut pelkästään naisten joukkueen tai huippuryhmän asia. Kun oli niin paljon vanhoja tuttuja ja turvallisia naamoja ympärillä, tuntui todella siltä, että juoksimme viestiä yhdessä. Sama se kuka tossua liikutti, ensimmäinen menestys tuntui koskettavan meitä kaikkia ja kuuluvan kaikille ja niin kuuluikin olla.

Vähän sama asia tuntui kantavan minua koko kauden 2007 eteenpäin. Ilo siitä, että teki asioita taas tutussa porukassa ja tutussa ympäristössä ja että sillä oli oikeasti merkitystä muillekin. Tuo kausi oli ehdottomasti urani paras paitsi fiilikseltään, myös urheilullisesti.

Vaikka Mynämäen Suunnistajista on MS Parman myötä kehittynyt huippusuunnistusseura, on hienoa nähdä, ettei se ole unohtanut juuriaan. Peruslähtökohtina toimivat edelleen ihmiskeskeinen ja perhelähtöinen kulttuuri. Vanha hyvä resepti: iso ryhmä, innostuneet vanhemmat ja osaava puuhamies on toteutunut meidän ryhmämme jälkeenkin mm. Reiman porukan kanssa. Nyt ei enää tarvitse lähteä hakemaan viimeistä reittiä huipulle muualta, vaan meillä on tarjota mynämäkeläinen tie perille asti. On myös hienoa nähdä, että tällä tiellä ovat ensimmäiset jo melko pitkällä.

Oma merkityksensä on myös sillä, että toiminta sitoo ihmisiä monella muullakin tavoin. Oman ikäluokkani kasvatteja on ollut tekemässä tätä urheilun lisäksi mm. managerin ja jopa seuran puheenjohtajan rooleissa. Ensimmäiset meistä aloittelevat jopa seuraavaa kierrosta siinä aina niin keskeisessä vanhemman roolissa. Tämä kaikki rakentaa vahvaa seurayhteisöä ja luo sen lujan perustan, jolla seura lepää.

Seura on siinä toimivat ihmiset ja he muodostavat seurasta sellaisen, kun se on. 60-vuotias Mynämäen Suunnistajat on ihmisläheinen ja perhelähtöinen juurensa tunteva seura. Se on kuitenkin osoittanut kykynsä rohkeisiin tulevaisuutta luoviin päätöksiin ja sillä on voimaa niitä toteuttaa. Rakas kasvattajaseurani, olen iloinen, ettei minun tarvitse toivoa sinulle menestystä jatkossa. Ei tarvitse toivoa, koska TIEDÄN sinun menestyvän.