"Seuran kasvatin" puheenvuoro

Arvoisa juhlayleisö, hyvät MS-52-laiset,
Minulla on suuri kunnia ja erityinen etuoikeus pitää seuran kasvatin puheenvuoro. Olen yksi niistä yli tuhannesta nuoresta, joita MS on viimeisen 50-vuoden aikana opastanut suunnistuksen piiriin.

Haluan lausua lämpimät onnittelut nuorekkaalle 50-vuotiaalle kasvattiseuralleni MS-52:lle. Lisäksi haluan näin Isänpäivänä onnitella kaikkia paikalla olevia isiä.

Olen aloittanut suunnistuksen keväällä 1975 ja onnekseni tämä tapahtui MS-52:n vaikutuspiirissä. MS-52 oli jo silloin nuorisoon panostava seura. Lapsia rekrytoitiin kouluista ja tämmöiseen haaviin minäkin tartuin. Suunnistuksesta en tiennyt mitään, mutta halusin saada verkkatakin, jonka selässä lukisi "Mynämäki". Mutta suunnistus olikin verkkatakkia kiehtovampaa. Tehtävät olivat mielekkäitä ja monipuolisia, eikä keneltäkään vaadittu rohkeampia suorituksia, mihin itse tunsi kykenevänsä. Aina oli apu ja turva lähellä.

70-luvulla yhteiskunta oli monella tavalla erilainen, esimerkiksi syrjäkylien lapsille ei ollut niin kovin paljon harrastusmahdollisuuksia. Mutta MS piti meistä syrjäkylien toivoistakin huolta. Seuran aktiivivetäjät keräsivät meitä lapsia omilla autoillaan harjoituksiin. Minutkin noudettiin viikoittain Korvensuusta, johon olin tullut kolmen kilometrin matkan kotoani pyörällä - satoi tai paistoi. Tämä kuljetuspalvelu oli varmasti yksi merkittävimmistä asioista, joka helpotti suunnistusharrastukseni aloittamista. Liioittelematta voin sanoa, että Korvensuusta oli pitkä matka kaikkialle ainakin 27-vuotta sitten, kun vielä ottaa huomioon, että vanhemmillani oli karjatila, joka vaati heidän jokapäiväisen kokopäivätyöpanoksensa. Ammatti rajoitti heidän mahdollisuuksiaan kuljettaa lapsiaan harrastuksiin.

Suunnistus on perhelaji, jossa harrastus usein periytyy vanhemmilta lapsille. Meidän perheessämme suunnistus ei ole ollut sukuvika - vielä. Mutta onnekseni MS-52 on hyvä esimerkki siitä, että se on pitänyt huolta meistä "suunnistusorvoista", jotka emme ole imeneet itseemme suunnistuksen intoa äidinmaidosta tai oppineet sen alkeita isän kädestä. Itselleni suunnistusperhe onkin paljon laajempi käsite kuin että ollaan samaa lihaa ja verta. Suunnistusyhteisö on tarjonnut minulle sellaisen sosiaalisen turvaverkon ja yhteisöllisyyden, johon on ollut hyvä nojata niin menestyksen kuin vastoinkäymistenkin hetkillä. Suunnistuksen ansiosta olen saanut tutustua moniin maihin ja kulttuureihin, ja saanut erittäin paljon ystäviä niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

Olen aina käynyt ahkerasti suunnistuskilpailuissa. Alkuaikoina moniin kilpailuihin sain matkustaa eri perheiden auton takapenkillä. Tuhannet kiitokset vielä näin vuosien jälkeen. Varsinaista seurahenkeä ja tunnelmaa kohotti sittemmin kilpailumatkoja varten ostettu seurabussi. Se lähti viikonloppuisin kilpailuihin Mynämäen kirkon edestä, johon vanhempanikin minut toivat aamulypsyn välillä.

Menestykseni on ollut vuosien saatossa vaihtelevaa, mutta kokemusta on kertynyt runsaasti. Eräs ensimmäisistä kilpailuistani oli Mahlion maastossa suunnistetut Varsinais-Suomen rastipäivät. Kilpailukeskus oli Paviljongilla, siis nykyisessä Kivistönmäessä. Tulimme isäni kanssa kilpailukeskukseen puoli kymmenen aikoihin. Minulla oli lähtö hieman yli kymmenen ja matkaa lähtöön taisi olla noin 2,5 kilometriä. Emme ehtisi kävellen ajoissa, joten oli aika toimia. Isäni tunsi partiossa olleen poliisin. Koska hätä oli suuri, ei auttanut muu kuin kääntyä virkavallan puoleen. Tyttö oli saatava metsään. Ja niin minut vietiin poliisiautolla lähtöpaikalle. En voittanut sitä kisaa.

Eräs käänne suunnistusurallani tapahtui Askaisissa Maarian Mahdin järjestämissä tarkkailukilpailuissa, joissa äitini oli mukana. Hän kysyi MS-52:n puuhakkailta seuraihmisiltä, että eikö joku heistä voisi auttaa tuota meidän Eijaa. Hän haluaisi niin kovasti suunnistaa, mutta ei osaa. Taposen Eskolle välittyi tämä toive ja hän vastasi voivansa auttaa. Heidän tyttönsä, vuoden vanhempi Jaana, ja pari vuotta nuorempi Tiina, olivat innokkaita suunnistajia. Perheeseen mahtuisi vielä yksi suunnistuskasvatti. Näin alkoi monipuolinen suunnistustaidon harjoittelu. Kävimme Jaanan kanssa useita kovia kilpailuja vuosien varrella. Mieleenpainuvin on ollut Eura-Kauttuan urheilijoiden järjestämät kansalliset kilpailut. Jaana voitti N12TR-sarjan nollalla virhesakkominuutilla, minä olin viimeinen. Lisäaikaa sain 80 minuuttia, ainoastaan ensimmäinen ja viimeinen rasti olivat kohdallaan. Tämä on muuten minun henkilökohtainen ennätykseni sakkominuuteissa. Sivuseikkana voin tosin mainita, että juoksin radan selvästi nopeammin kuin Jaana.

Kesällä 1977 tein ensimmäisen suunnistusmatkani ulkomaille. Kävin Ruotsin rastiviikolla Gotlannissa. En muista sijoitustani, mutta sen muistan, että joka iltapäivä satoi. Syksyllä 1977 Suomen mestaruuskilpailut suunnistettiin Nokialla. Myös minut ilmoitettiin mukaan. Keskitalon Päivi opetti minua lähtöpaikalla, miten kartta suunnataan kompassin avulla pohjois-eteläsuuntaan, jos vaikka eksyisin. Olin aika huono tavallisessa kompassisuunnistuksessa. Ja niin minä siten eksyin kakkos-kolmosvälillä. Taisin jopa itkeä tirauttaa, ennen kuin muistin Päivin ohjeet. Selvisin kuin selvisinkin lopulta maaliin. Suureksi hämmästyksekseni menin kärkeen. Silloin alkoi kova jännittäminen: pysyisinkö johdossa. Pystyn yhä edelleen tuntemaan tuon jännityksen kiihkon muistellessani tuota tapahtumaa. Ihme ja kumma - minä voitin - seitsemällä sekunnilla. Voitin ensimmäisen Suomen mestaruuteni!

Vuosien saatossa mitaleja on tullut kaikilta tasoilta. Niiden saavuttaminen on vaatinut paljon työtä. Tässä on huomattavasti helpottanut kotoa opittu työn arvostus, olosuhteiden aiheuttama ns. arkiliikunta, sekä puitteet, joita kasvattiseura pystyi tarjoamaan kehittyvälle suunnistajalle. Näitä ovat terveet arvot, toimiva seuraorganisaatio, hyvät kartat ja monipuoliset maastot.

Kartta on meidän yhteinen kuvamme maastosta. Karttojen vaikutus mielikuvitukseen on kiehtovaa. Sitä mielikuvien ja mielikuvituksen rikkautta, jota kartta pystyy tarjoamaan meille suunnistajille ei pysty luomaan mikään muu laji. Kartta on meille kaikille sama, on vain kyse meidän kyvystämme ja halustamme tulkita sitä. Yhtenä hetkenä kuva voi olla pelkää ruskeaa viivaa, mustaa pistettä ja sinistä rasteria ja toisena hetkenä sama kartta tarjoaa meille hienon kolmiulotteisen kuvan maastosta. Omalla urallani olen saanut suunnistaa niin mustavalkoisilla peruskartoilla kuin nykyisillä puistokartoilla. MS-52:lla on aina ollut hyviä ja uudenaikaisia karttoja, mikä on ehdoton edellytys sille, että laji voi hyvin ja menestyy alueella. Alkuvuosiltani muistan, miten inhosin Mahlion ruskeasoista karttaa ja miten pidin Paviljongin siis nykyisen urheilukeskuksen kartasta. Luultavasti molemmat kartat olivat yhtä tasokkaita, mutta Mahlion maasto taisi olla vaikeampi ja työläämpi. Voi miten usein kartta onkaan meille suunnistajille sopiva syntipukki tai loputtomien spekulaatioiden kohde. Oma kokemukseni on, että suurin osa suunnistusvirheistä, pummeista, syntyy silloin kun joko emme malta riittävän huolellisesti tulkita kartan informaatiota tai emme malta katsoa karttaa. Meillä on liian kiire ja luotamme liikaa karttamuistiimme. Karttamuisti on meille suunnistajille huono isäntä, mutta hyvä renki. Katsomalla suunnistuskarttaa ja siinä olevaa rataa reittipiirustuksineen voi palata vuosia tai jopa vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Voi edes hetken olla ajatuksissaan se kepeäaskelinen innokas nuori ratkomassa kiehtovaa suunnistustehtävää.

Meillä suunnistajilla on mielestäni hyviä ja kestäviä arvoja. Kunnioitamme luonnon moninaisuutta, tarjoaahan luonto meille uskomattoman monipuolisia harraste- ja kilpailuolosuhteita. Suunnistus on tasa-arvoinen laji niin sukupuolen, sosiaalisen taustan kuin ikäryhmien suhteen. Olen ylpeä, että olen saanut kasvaa ja kehittyä suunnistuksen arvomaailman vaikutuspiirissä.